Tänään on äitiysvapaani viimeinen päivä. Palaan työelämään ja poikani Anton aloittaa päiväkodin ja itsenäistymisen taipaleen.
Minulla kesti pitkään ennen kuin tiesin sydämessäni olevani valmis aloittamaan matkan kohti äitiyttä. Niinpä olinkin jo nelikymppinen kun Anton syntyi. Lapsen tulo perheeseen on ollut huikea kokemus ja täynnä uusia elämyksiä. Kolmeen äitiysvuoteeni on mahtunut monenmoista tapahtumaa ja tunnetilaa. Muistan kun synnytyksen jälkeinen hormonaalinen epätasapaino ja unenpuute uuvutti ja masensi, myöhemmin uhmaikäisen kiukuttelu teki ärtyisäksi. Mutta ne unohtuvat hetkessä kun pienokaiseni kietoo kätensä kaulaani ja kuiskaa korvaani: "Äiti, sinä olet ihana". Niinä hetkinä tunnen täyttyväni onnesta ja rakkaudesta :). Äitiyden ihanuutta!
En ole koskaan ollut se "pullantuoksuinen äiti", joka hehkuisi tasapainoa ja tyynen vaivattomasi huolehtii perheestään. Kateellisena ihailen tällaisia äitiyden supervoimia omaavia. Lapsen kanssa olen joutunut opettelemaan kärsivällisyyttä ja mielenhallintaa. Rauhallisena pysyessäni kykenen luomaan levollisuutta myös lapseeni. Lapseni on myös opettanut minulle paljon ajasta. Nykymaailmassa on aina kiire, on kiire pukea, on kiire töihin, on kiire bussiin, on pula ajasta. Mitä enemmän lasta kiirehtii, sen hitaammaksi hän muuttuu. Kuullostaako tutulta?!
Olen oppinut hellittämään hetkeksi, nauttimaan kiireettömästä ajasta lapseni kanssa. Annan lapseni kävellä joka ikisen lätäkön läpi, kerätä kaikki matkanvarrella olevat pikkukivet "aarteet", tuijotella työmaan työkoneita tarvitsemansa ajan. Pysähdyn, katson lastasi silmiin, hymyilen ja kuuntelen mitä hänellä on kerrottavaa. Halaan, hellin ja pussaan, nautin arjen pienistä hetkistä. Annan lapseni opastaa, annan hänelle aikaa ja läsnäoloani, se on hänelle jotakin paljon tärkeämpää kuin uusi lelu.
Meidän perheessä alkaa uusi jakso. Työn ja kodin tasapainoittelua. Ristiriitaisin tuntein, suurella innolla, jännityksellä, haikeudella...
Aurinkoista työviikkoa!
